Y l i j ä ä m ä v a l u m a a

Unensieppaaja

2007-10-30T00:10:00+02:00

Ulkona on satanut koko päivän. Siis IHAN KOKO PÄIVÄN. Sade ropisee ikkunalaudan peltiä vasten niin kovaa, etten kuule televisiosta kantautuvaa ääntä. Tiedän jo nyt, etten saa koko yönä unta, ellei ropina vaimene.

Reposaari

2007-10-23T00:11:00+03:00

Olen viimeisten kuukausien aikana keskittänyt kaiken mielenkiintoni eräälle toiselle blogisivustolle, joten Vuodatus on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Stressaan nykyään niin paljon kaikesta, että mieltäni vaivaa jopa se, etten ole kirjoittanut täällä aikoihin. Sairasta.

Mutta siis, homman pointti oli siinä, että tuossa kuukausi pari takaperin tuli piipahdettua Reposaaressa (ja ei, en edelleenkään tiedä miksi) ja pitkästä aikaa sain irti itsestäni napsaista muutaman kuvankin.

Laadultaan taas aivan huippukamaa tämä setti. Ja nuo valkoiset kehykset, ah, kun ne näyttävätkin hyviltä.

Täydellinen hajoaminen

2007-09-16T22:40:00+03:00

Reilut kaksi viikkoa uudessa kämpässä. Ensimmäinen "oma" asunto, ruhtinaalliset 22,5 neliötä vain ja ainoastaan minulle täytettäviksi. Halpa vuokra, sijainti lähellä koulua, mukavat naapurit. Juuri rempattu rappu, valkoiset seinät, uudet kaapit ja kodinkoneet. Sounds great, yep. Ja sitten, hitaasti mutta varmasti kasvava epäilys siitä, ettei kaikki olekaan kunnossa. Kotona vietetyn vlopun jälkeen totuus iski kasvoille vähän turhan lujasti. Koko luukku haisee niin vitusti homeelle, ettei todellistakaan. Löysin jo syyllisenkin, jääkaapilta ikkunan suuntaan lähtevän lattialistan, aivan tolkuton haju. En edes muista, koska olisin viimeksi ihan avoimesti ja reilusti revennyt noin reteesti parkumaan, mutta tänään tuli kyllä kiintiö taas täyteen. Ja pitkäksi aikaa. Hajosin aivan totaalisesti ajatuksesta, että joutuisin vaihtamaan kämppää, pakkaamaan tavaroita, kantamaan huonekaluja. Koko paska taas uudelleen.

Noh, huomennahan sen sitten näkee. JOS rakas isännöitsijä vaivautuu vastaamaan puhelimeen.

Ach. Scheisse.

Elokuun (Kinder-) yllätyksiä

2007-08-01T23:31:00+03:00

Tiskasin työpäivän päätteeksi (kaksi päivää jäljellä, sitten alkaa viikon LOMA, tintintintintittitittidii) kahvihuoneen likaiset astiat ja siinä samalla kuuntelin puolella korvalla (taas kerran) YleX:n iltapäiväpoikia. Jos nyt oikein muistan, niin kyseessä oli Jyväskyläläinen ruokakauppa, joka kärsii... noh, hieman "erilaisesta" taskuvarkaasta. Nimittäin oravasta. Orkku (kuten pojat sitä tuttavallisesti nimittivät) juoksee päivittäin etuovesta sisälle kauppaan ja suuntaa suoraan makeisosastolle, josta sen mukaan tarttuu ainoastaan Kinder- yllätysmunia (hieman herättää ihmetystä, miksi helvetissä ruokakauppa myy ELOKUUSSA pääsiäismunia...) ja Pätkis- suklaapatukoita. Tähän asti pystyin vielä suht hyvin keskittymään itse työtehtävääni, mutta siinä vaiheessa kun Olli (saattoi yhtä hyvin olla Tuomaskin, en muista yhtään) alkoi pohtia, keräsikö orava mahdollisesti Kindereistä jotain tiettyä sarjaa ja olisiko tämä tarpeen tullen valmis tekemään vaihtokauppaa Papa Smurffista, repesin kyllä totaalisesti. Ei hyvää päivää. Toinen ihmetyksen aihe oli valokuva, joka pojilla oli koneellaan tästä kaiffarista. Poikien kommenttien mukaan orava oli erittäin solakassa kunnossa, eikä se sopinut tekemälläkään yhteen sen faktan kanssa, että orkkuhan veti ihan himona suklaata naamariinsa päivittäin.

Ehdoton loppuhuipennus oli se, että orava oli ilmeisesti edellisellä viikolla ensimmäistä kertaa käyttänyt vierailunsa yhteydessä takaovea. Fiksu kaveri :D .

Huh huh. Oli pakko tulla avautumaan.

Kuvausintoa

2007-07-05T22:39:00+03:00

En ole moneen kuukauteen jaksanut tarttua kameraan. Jostain syystä pari vuotta takaperin innokkaana ja mahtipontisena alkanut harrastus on hiipunut, eikä iske enää läheskään entisaikojen tapaan. Ilmeisesti tässä on nyt jonkinsorttinen suvantokausi menossa, samaan tapaan on käynyt kirjoittamisenkin kanssa useaan otteeseen. Myös paska kamera ja huonolaatuiset kuvat latistavat tietysti intoa, mutta jostain täytyisi nyt kyllä surkeasti löytää uutta puhtia hommaan! Tässä juuri muistelin, että viimeksi olen tosissani tainnut napsia kuvia Prahan matkalta huhtikuulta. Ikuistamatta ovat jääneet mm. ylppärit, juhannus sekä ikimuistoinen mökkiviikonloppu. Kaiken järjen mukaan nyt pitäisi riehua kamera kädessä kuin viimeistä päivää, koska kesä on tämän porukan kanssa viimeinen laatuaan ennen kuin ihmiset hajaantuvat omille tahoilleen. Mutta eipä kai tämä itkemisestä paremmaksi muutu. Toivottavasti mielenkiinto harrastukseen viimeistään loppukesästä palaa, ja kortti täyttyy taas muistoista <3 .

Tuossa äsken kävin kuitenkin alustavasti jo hieman haistelemassa ilmaa, vaikkakin tuloksetta. Kuvat jäivät persoonattomiksi, ja samanlaisia löytyy koneelta jo useita kymmeniä. Ellei satoja.

Kiitos moi.

Hukassa

2007-07-01T23:28:00+03:00

Tuossa pari päivää takaperin pääsinkin juuri sopivasti kehuskelemaan olemattomilla ihmissuhteillani sekä ihmissuhdetaidoillani ja edesmenneen viikonlopun jäljiltä olen enemmän kuin valmis jatkamaan aiheen ruotimista.

Olen monesti miettinyt, millaisia suhteita nuorten aikuisten isoissa kaveriporukoissa vallitsee. Kuka on suudellut ketäkin humalassa? Kuka on vuoronperään ollut ihastunut keheenkin ja ketkä ovat seurustelleet keskenään? Vallitseeko naisten välillä sanattomia sopimuksia siitä, keheen saa koskea, keheen ei? Entä miten on mustasukkaisuuden ja kateuden laita? Kun ikää tulee lisää ja viattomuuden tilalle hiipii hiljalleen uteliaisuus, voivatko vuosien työn tuloksena syntyneet ihmissuhteet enää ikinä saavuttaa sitä puhtautta ja sinisilmäisyyttä, josta kaikki aikoinaan alkoi? Paljon kysymyksiä, joihin en osaa vastata.

Viimeisten vuosien aikana oman porukkani keskuudessa ja erityisesti muutamien lähimpien naispuolisten ystävieni välillä käsite "avoimuus" on saanut aivan uuden merkityksen. Erityisesti seksi ja ihmissuhteet ovat aiheita, joista emme enää häpeile puhua ja ystävät ovatkin itselleni henkilökohtaisesti se tärkein ja pysyvin tukipilari, johon pahan paikan tullen turvautua, purkaa tuntojaan ja ennen kaikkea, pyytää apua. Mutta silloin, kun ongelmat koskevat jotakuta omassa kaveriporukassani vaikuttavaa henkilöä, joudun tarkasti miettimään, kenelle voin asiasta avautua, keheen voin luottaa ja kuka pystyy kuuntelemaan minua ilman silmien pyörittelyä tai merkitseviä huokauksia.

Itse olen monesti humalapäissäni tehnyt ystäväpoikieni kanssa asioita, joista en enää seuraavana aamuna olekkaan ollut erityisen ylpeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mitään pusuttelua tai fritsujen tekoa mittavampaa, joten seuraavalla viikolla asialle ollaan jo naurettu räkäisesti tyttöjen kesken ja painettu koko juttu villaisella. Kerrasta toiseen yksi asia on kuitenkin pysynyt samana. Kertaakaan en ole kyennyt keskustelemaan tapahtuneesta asianomaisen pojan (kuka hän sitten milloinkin on ollut) kanssa. Ei tekstiviestejä, ei puheluita, ei tunteita. Ei mitään. Kaikki on aina laitettu kännin piikkiin ja unohdettu ajan kanssa. Ja niinhän se menee, aika kultaa muistot ja seuraavaan viikonloppuun mennessä vaivaantuneet katseet ovat kadonneet ja poskien punoitus alkanut hiljalleen laantua. Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan koskaan täysin unohda. Ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän teot alkavat vaikuttaa koko porukan käyttäytymiseen.

Itse ihailen suuresti niitä muutamia ryhmämme yksilöitä, jotka edes jäätävässä humalassa eivät lähde mukaan ystäviensä hellyydenosoitusyrityksiin. He ovat vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä, jotka rakentavat ihmissuhteita myös kaveriporukkamme ulkopuolella ja löytävät sielunkumppaneitaan täysin vieraista piireistä. Usein he ovat myös niitä porukan parhaimmannäköisiä tyyppejä, joille käy flaksi jopa paikallisessa ruokakaupassa, eikä heidän tämän vuoksi tarvitse hakea hellyyttä tai erityistä huomiota ystäviltään. He saavat sitä aina halutessaan ja ketä vain halutessaan. He ovat ystäviä ja hyviä tyyppejä siinä missä muutkin, mutta heidän suurin ongelmansa kaveriporukan toimivuuden kannalta on pienessä sievässä toisiinsa takertuvien ystävysten järkkymätön ja peittelemätön halveksunta.

Kuten tässä vaiheessa varmasti onkin jo selvää, kuulun itse niihin heikkoihin ja säälittäviin yksilöihin, jotka sortuvat enemmän kuin usein kaveripoikiinsa ja saavat tämän myötä myös kärsiä tulehtuneista ihmissuhteista. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa ja läheisimmät ystäväni pitävät käyttäytymistäni normaalina. Tekeehän heistä osa sitä itsekin. Kaikkihan meistä kaipaavat ja tarvitsevat hellyyttä ja kosketusta, ei siitä mihinkään päästä. Mutta nyt pelkään kuitenkin ylittäneeni sen viimeisen rajan, jonka jälkeen paluuta menneeseen ei todellakaan enää ole. Ikinä.

Ikävintä asiassa on se, ettei tästä maailmankaikkeudesta löydy yksinkertaisesti yhtäkään ihmistä, jolle voisin asiasta avautua ja puhua. Edes paras ja pitkäaikaisin sydänystäväni ei ymmärtäisi, jos kertoisin menneen viikonlopun tapahtumista. Enkä oikeastaan ymmärrä itsekään. Olisin voinut koska tahansa sanoa "ei" ja jättää homman sikseen. Olisin voinut olla kerrankin se fiksu ja tiedostava, järkevä ihminen, joka olisi kääntänyt ajoissa kylkeään ja ruvennut nukkumaan. Mutta kun toinen osapuoli on hommassa täysillä mukana, eikä näytä merkkejä epäröinnistä tai häpeästä, on hirveän helppoa heittää turhat estot nurkkaan ja antaa virran viedä. Sen suurempia ajattelematta.

Kuten arvata saattaa, sunnuntaiaamu oli tuskainen. Tunnelma, jos sitä siksi voi tässä tapauksessa edes kutsua, oli vaivaantunut, krapulainen ja epätodellinen, katseita ja kommunikointia välteltiin viimeiseen asti. Toisen osapuolen kasvot olivat kuin kiveä, niistä oli mahdotonta lukea tämän ajatuksia tapahtuneesta. Ja vaikka lähes vuorokausi on jo kulunut, en ole vielä itsekään osannut muodostaa yhtä ainutta järkevää ajatusta. Kuuluuko olla häpeissään? Kuuluuko puhua asiasta? Kenelle? Hänelle itselleen? Pitääkö tunnustaa muille ystäville? Voiko olla iloinen? Kuuluuko olla iloinen? Saako itkeä vai pitäisikö nauraa? Pystyykö enää koskaan katsomaan toista silmiin?

Enpä ole hetkeensä tainnut olla näin hukassa.

Hiljaiseloa

2007-06-28T21:14:00+03:00

Viimeisestä kiimaisesta kosketuksesta mieheen on kulunut LIIAN MONTA KUUKAUTTA. Eli toisin sanoen en elä vakituisessa parisuhteessa, eikä baaristakaan ole löytynyt toista yhtä epätoivoista hetkeensä. Säälittävää.

Ei sillä, mitään seurustelusäätöä en juuri nyt haluaisikaan. Tai siis, en ole koskaan halunnutkaan. Tiedä sitten, olenko jossain määrin sitoutumiskammoinen vai johtuneeko tuo vain siitä, ettei "sitä oikeaa" tai edes sitä "vähän sinne päin"- tyyppiä ole tullut vastaan. Mitä miehiin tulee, osaan välillä myös olla turhan ujo (paitsi jäätävässä humalassa) ja toista ääripäätä edustaa negatiivinen, yleensä ankaralla vittuilulla sävytetty suhtautumiseni kohteliaisiin ja hyvää tarkoittaviinkin tapauksiin. Niin, eikä unohtaa tietenkään pidä sitäkään, etten varsinaisesti ole missiainesta ja puhe siitä, miten miehet pitävät "hieman pyöreämmistä" naisista on kyllä pelkkää paskaa.

Aina ajoittain sitä kuitenkin erehtyy uneksimaan yksilöstä, jota ihan for real kiinnostaisi myös hieman mielipiteeni ja ajatukseni sen perseen keikuttelun ja tissien tyrkyttämisen vastapainoksi. Mutta kun ei, niin ei. Usko siihen ihkaomaan, hyväntuoksuiseen, karvaiseen ja huumorintajuiseen mieheen alkaa hiljalleen hiipua (varsinkin, kun ystäväpiirissä kaikki muut ovat alkaneet jo kovaa vauhtia vakiintua, jes jes). MUTTA, jos jotain joskus kuitenkin sattuu tapahtumaan, niin olkoot tämä kansio valmiina ajantasalla pitoa varten. Mutta jos tekstiä ei synny... sanotaan nyt vaikka seuraavaan kolmeenkaan vuoteen, niin olen valmis myöntämään, ettei toivoa enää ole. Bussilippu Heinävedelle valmiiksi ja nunnakaapu siististi silitettynä kaappiin odottamaan.

Alun perin tarkoituksenani oli kyllä loihtia kirja-arvostelu Reijo Mäen Nuoruustangosta, mutta mutta... jääkööt se toiseen kertaan.

Terveisiä Esterin perseestä

2007-06-14T17:31:00+03:00

Allekirjoittanut aloittaa juhannuksen viettonsa tarkalleen ottaen kuuden päivän ja 17 tunnin päästä. Kohteena on Rauma ja siellä Raumanmeren juhannusfestarit 2007. Kolmen päivän lippu odottelee käytetyksi tulemistaan pöytälaatikossa, juomat kylmenevät jääkaapissa ja telttakin on enää pystytystä vailla. Sitten kun löytyisi jostain vielä se vastaanottavainen, kesäinen ja avoin mieliala, niin homma olisi hanskassa. Mutta kun ei. Ulkona tuulee kuin Esterin perseessä, on kylmää kuin Esterin perseessä ja luultavasti pian sataakin kuin Esterin perseestä. Virittele tässä sitten kesä- ja juhannusfiilistä, kun töissäkin saa tönöttää toppatakki päällä. Mjoo, huomiseksi ovat kuulemma jo luvanneet aurinkoa ja lämpöä, mutta NYT sitä on kyllä kauhean vaikeaa uskoa. Kesä on kesä juuri auringonpaisteen ja pumpulipilvien ansiosta, vesisadetta nähdään tarpeeksi keväällä ja syksyllä, jopa talvellakin. Joten siis, AURINKO TÄNNE JUHANNUKSEKSI (tai 100% vedenkestävä teltta + lämpöpuhallin). Kiitos.

Tervetuloa ja kiitoksia käynnistä!

2007-06-13T21:16:00+03:00

Käykääpäs ihmeessä ihmiset rakkaat heittämässä tännekin kommenttia sivuillani vieraillessanne! Olisi vallan mukavaa saada jonkinsorttista käsitystä täällä pyörivistä tapauksista, vaikkei itse teksteihin mitään sanottavaa löytyisikään. Myös parannusehdotuksia sun muita ideoita saa tänne vapaasti lähettää, koitan parhaani mukaan niistä opikseni ottaa. Kiitos hei :) .

Palaako?

2007-06-12T21:26:00+03:00

Sinä 17- vuotias poika, joka lisäsit tuossa tunti pari takaperin kirjoituksen radiokanavista ja - juontajista, OTA YHTEYTTÄ. Hukkasin blogisi ihan totaalisesti ja jäi harmittamaan, kun en ollenkaan ehtinyt heittää kommenttia. Kuuntelin Ylex:n iltapäiväpoikia tänään, enkä ole pitkään aikaan repeillyt niin pahasti uunilinnuille tai vikloille. "Millä todennäköisyydellä ne tiput enää koskaan tapaa toisiaan, kun muija lähtee lätkimään etuajassa?"

Mutta siis, tarkoituksena ei ole pystyttää mitään senssipalstaa, vaan siirryn tästä enemmän kuin sujuvasti Ylex:n ja juontajien kautta uuteen tupakkalakiin, josta päivällä radiossa oli juttua. Innokkaitakin innokkaammat kuuntelijat (ja hei ihan oikeasti, jos sulla on pienikin epäilys, että sä saatat mennä suorassa lähetyksessä lukkoon tai sun puheestas ei saa selvää tai sä olet humalassa tai sulla ei muuten vaan ole yksinkertaisesti yhtään mitään järkevää sanottavaa, niin ÄLÄ SOITA, ok?) kertoivat mielipiteitään laista ja sen mahdollisista hyödyistä ja haitoista.

Uusi tupakkalaki astui voimaan 1.6.2007, perjantaina. Allekirjoittanut itse eksyi syistä tietämättömistä sekä heti 2.päivänä että myös viikko tämän jälkeen, 9. päivä lauantaina baariin. Syistä vieläkin uskomattomimmista olin molempina päivinä suht selvänä liikkeellä, ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin jäi aikaa ja mielenkiintoa tarkkailla myös muita kanssabaareilijoita.

Tilannehan sinänsä ei minun kannaltani ollut muuttunut edellisistä kerroista yhtään miksikään. Yo- jatkoilla Turun Börssissä hengasin olosuhteiden pakosta lähes koko illan ulkona. Kaveripoika tuprutteli vieressäni valehtelematta ainakin banaanin (ellei jopa kesäkurpitsan) kokoista sikaria ja koko muukin juhlaväki tuntui vetävän savua keuhkoonsa kuin viimeistän päivää. Viikko tämän jälkeen istuskelin paikallisessa baarissa vieressäni eräs nimeltämainitsematon vatipää, joka poltti sisällä "salaa" baarimikoilta ja järkkäreiltä, jotka eivät kyllä minun silmääni yhtään mitenkään voineet olla huomaamatta tapahtumaa, mutta eivätpä jaksaneet asialle mitään tehdä.

Juonnon aikana niin kuulijat kuin itse pojatkin heittivät ilmaan hyviä pointteja aiheesta, niin negatiivisia kuin positiivisiakin. Itse en ole näihin kuuluisiin tupakkakoppeihin vielä törmännyt (tai sitten olen vaihtoehtoisesti ollut niin jumissa, etten vain ole tiedostanut niiden olemassaoloa), enkä osaa kuvitella, että sellaista noihin vakkaripaikkoihin koskaan saadaan aikaiseksikaan, tai ylipäätään mahdutettua. Noh, tämän johdostahan ihmiset ramppaavat sitten tietysti ulkona/ terassilla röökaamassa. Kun portsarit joutuvat samaan aikaan vahtimaan, etteivät känniset tupakoijat vie juomia mukanaan ulos ja myymään lippuja sisään pyrkiville asiakkaille, on homma totaalisesti jumissa. Ensinnäkin tuosta juomatouhusta syntyy tappeluita ja rähinöitä ihan hela tiden ja tämän lisäksi ulko-ovista ei pääse enää sisään eikä ulos, kun porukkaa on niin pirusti liikkeellä. En uskalla edes ajatella, mitä touhu on talvella, kun narikasta täytyy ennen sauhuille liukenemista löytää vielä se oma takkikin. Kuulijat olivat myös sitä mieltä, että ravintoloiden edustat ovat suht törkeässä kunnossa, kun tuhkiksia ei ole tarjolla lähimainkaan riittävästi ja jämät heitetään sitten maahan.

Itse olen nyt reilun vuoden ajan saanut laillisesti kiertää baareissa ja ihan alusta lähtien olen kärsinyt tupakansavun aiheuttamista kirvelevistä/vuotavista/särkevistä silmistä. Aamuinen päänsärky on ollut tuttu kaveri niinäkin kertoina, kun olen ollut menossa mukana selvänä. Vaatteisiin ja puolipitkiin hiuksiin tarttuvasta kärystä tuskin tarvitsee sen enempää puhuakaan (btw, alkuaikoina jaksoin aina ihmetellä, miten rintsikatkin saattoivat kerta toisensa jälkeen haista yhtä paljon tupakalle, vaikkei alusvaatteillaan hillumisesta tanssilattialla ollut mitään muistikuvaa), eivätkä käsiin vahingossa tumpatut sätkätkään mikään uusi juttu ole. Viime sunnuntai-iltapäivällä herätessäni sain kuitenkin ilokseni todeta, ettei tuosta jäätävästä kärystä ollut tietoakaan, hyvä hyvä. On toki selvää, että haju on pinttynyt niin ravintoloiden seiniin kuin tekstiileihinkin, eikä noista kuuluisista "hei seisotko siinä edessä vähän, ettei järkkäri huomaa, kun poltan"- tyypeistä päästä varmasti koskaan eroon. Mutta selvää edistystä on kuitenkin tapahtunut. TOSIN, toinen juontajista oli baarireissullaan törmännyt aivan uuteen ilmiöön, jäätävään hien hajuun tanssilattialla. Itsekin totesin, että tupakansavun kadottua muut, huomattavasti epämiellyttävämmät tuoksut pääsevät oikeuksiinsa. Ei hyvä.

Eräs ohjelmaan soittanut kaveri toi esille aivan uuden näkökulman, jota en itse aiemmin ollut huomannut, mutta jonka totesin kyllä kadonneen, kun asiaa tarkemmin rupesin ajattelemaan. TUNNELMA. Miehen mukaan tupakointi on osa ravintolakulttuuria. Se luo tiettyä, baarille ominaista tunnelmaa, se on sosiaalinen jäänrikkoja. Täytyy sanoa, että olen kyllä kyseisen sedän kanssa aivan samaa mieltä asiasta. On vaikeaa selittää, mikä tarkalleen ottaen on muuttunut, mutta "se jokin" on tupakointikiellon myötä kadonnut. En tiedä, ehkä tämä mystinen elementti elää edelleen oven ulkopuolella ja terassilla, mutta sisätiloista se puuttuu täysin.

Itse en tupakoi, mutta rakastan pötkylöistä lähtevää tuoksua (sikarit jätettäköön pois listauksesta). Tämän vuoksi tapoihini ei juurikaan ole kuulunut kyseisestä tavasta marmattaa (PAITSI, että silloin kun ollaan syömässä, niin ihan oikeasti kanssaeläjiä kuuluu sen verran kunnioittaa, että siirryttään vähän sivummalle tupruttelemaan) ja olenkin monesti miettinyt, että retkahtaisin polttamaan varmasti heti, jos joku jaksaisi hieman painostaa. Olen iloinen, että työntekijät saavat vihdoin työskennellä savuttomissa oloissa (tosin, en uskalla edes arvata, kuinka moni ravintolahenkilökunnasta tupakoi) ja omatkin aamuni ovat kaikin puolin savuttomia. Kuitenkin... se jokin tupakkalain mukana on baareista kadonnut. Damn.