Ulkona on satanut koko päivän. Siis IHAN KOKO PÄIVÄN. Sade ropisee ikkunalaudan peltiä vasten niin kovaa, etten kuule televisiosta kantautuvaa ääntä. Tiedän jo nyt, etten saa koko yönä unta, ellei ropina vaimene.

Olen viimeisten kuukausien aikana keskittänyt kaiken mielenkiintoni eräälle toiselle blogisivustolle, joten Vuodatus on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Stressaan nykyään niin paljon kaikesta, että mieltäni vaivaa jopa se, etten ole kirjoittanut täällä aikoihin. Sairasta.

Mutta siis, homman pointti oli siinä, että tuossa kuukausi pari takaperin tuli piipahdettua Reposaaressa (ja ei, en edelleenkään tiedä miksi) ja pitkästä aikaa sain irti itsestäni napsaista muutaman kuvankin.

Laadultaan taas aivan huippukamaa tämä setti. Ja nuo valkoiset kehykset, ah, kun ne näyttävätkin hyviltä.

Reilut kaksi viikkoa uudessa kämpässä. Ensimmäinen "oma" asunto, ruhtinaalliset 22,5 neliötä vain ja ainoastaan minulle täytettäviksi. Halpa vuokra, sijainti lähellä koulua, mukavat naapurit. Juuri rempattu rappu, valkoiset seinät, uudet kaapit ja kodinkoneet. Sounds great, yep. Ja sitten, hitaasti mutta varmasti kasvava epäilys siitä, ettei kaikki olekaan kunnossa. Kotona vietetyn vlopun jälkeen totuus iski kasvoille vähän turhan lujasti. Koko luukku haisee niin vitusti homeelle, ettei todellistakaan. Löysin jo syyllisenkin, jääkaapilta ikkunan suuntaan lähtevän lattialistan, aivan tolkuton haju. En edes muista, koska olisin viimeksi ihan avoimesti ja reilusti revennyt noin reteesti parkumaan, mutta tänään tuli kyllä kiintiö taas täyteen. Ja pitkäksi aikaa. Hajosin aivan totaalisesti ajatuksesta, että joutuisin vaihtamaan kämppää, pakkaamaan tavaroita, kantamaan huonekaluja. Koko paska taas uudelleen.

Noh, huomennahan sen sitten näkee. JOS rakas isännöitsijä vaivautuu vastaamaan puhelimeen.

Ach. Scheisse.

Tiskasin työpäivän päätteeksi (kaksi päivää jäljellä, sitten alkaa viikon LOMA, tintintintintittitittidii) kahvihuoneen likaiset astiat ja siinä samalla kuuntelin puolella korvalla (taas kerran) YleX:n iltapäiväpoikia. Jos nyt oikein muistan, niin kyseessä oli Jyväskyläläinen ruokakauppa, joka kärsii... noh, hieman "erilaisesta" taskuvarkaasta. Nimittäin oravasta. Orkku (kuten pojat sitä tuttavallisesti nimittivät) juoksee päivittäin etuovesta sisälle kauppaan ja suuntaa suoraan makeisosastolle, josta sen mukaan tarttuu ainoastaan Kinder- yllätysmunia (hieman herättää ihmetystä, miksi helvetissä ruokakauppa myy ELOKUUSSA pääsiäismunia...) ja Pätkis- suklaapatukoita. Tähän asti pystyin vielä suht hyvin keskittymään itse työtehtävääni, mutta siinä vaiheessa kun Olli (saattoi yhtä hyvin olla Tuomaskin, en muista yhtään) alkoi pohtia, keräsikö orava mahdollisesti Kindereistä jotain tiettyä sarjaa ja olisiko tämä tarpeen tullen valmis tekemään vaihtokauppaa Papa Smurffista, repesin kyllä totaalisesti. Ei hyvää päivää. Toinen ihmetyksen aihe oli valokuva, joka pojilla oli koneellaan tästä kaiffarista. Poikien kommenttien mukaan orava oli erittäin solakassa kunnossa, eikä se sopinut tekemälläkään yhteen sen faktan kanssa, että orkkuhan veti ihan himona suklaata naamariinsa päivittäin.

Ehdoton loppuhuipennus oli se, että orava oli ilmeisesti edellisellä viikolla ensimmäistä kertaa käyttänyt vierailunsa yhteydessä takaovea. Fiksu kaveri :D .

Huh huh. Oli pakko tulla avautumaan.

En ole moneen kuukauteen jaksanut tarttua kameraan. Jostain syystä pari vuotta takaperin innokkaana ja mahtipontisena alkanut harrastus on hiipunut, eikä iske enää läheskään entisaikojen tapaan. Ilmeisesti tässä on nyt jonkinsorttinen suvantokausi menossa, samaan tapaan on käynyt kirjoittamisenkin kanssa useaan otteeseen. Myös paska kamera ja huonolaatuiset kuvat latistavat tietysti intoa, mutta jostain täytyisi nyt kyllä surkeasti löytää uutta puhtia hommaan! Tässä juuri muistelin, että viimeksi olen tosissani tainnut napsia kuvia Prahan matkalta huhtikuulta. Ikuistamatta ovat jääneet mm. ylppärit, juhannus sekä ikimuistoinen mökkiviikonloppu. Kaiken järjen mukaan nyt pitäisi riehua kamera kädessä kuin viimeistä päivää, koska kesä on tämän porukan kanssa viimeinen laatuaan ennen kuin ihmiset hajaantuvat omille tahoilleen. Mutta eipä kai tämä itkemisestä paremmaksi muutu. Toivottavasti mielenkiinto harrastukseen viimeistään loppukesästä palaa, ja kortti täyttyy taas muistoista <3 .

Tuossa äsken kävin kuitenkin alustavasti jo hieman haistelemassa ilmaa, vaikkakin tuloksetta. Kuvat jäivät persoonattomiksi, ja samanlaisia löytyy koneelta jo useita kymmeniä. Ellei satoja.

Kiitos moi.