Tuossa pari päivää takaperin pääsinkin juuri sopivasti kehuskelemaan
olemattomilla ihmissuhteillani sekä ihmissuhdetaidoillani ja
edesmenneen viikonlopun jäljiltä olen enemmän kuin valmis jatkamaan
aiheen ruotimista.
Olen monesti miettinyt, millaisia suhteita nuorten aikuisten isoissa
kaveriporukoissa vallitsee. Kuka on suudellut ketäkin humalassa? Kuka
on vuoronperään ollut ihastunut keheenkin ja ketkä ovat seurustelleet
keskenään? Vallitseeko naisten välillä sanattomia sopimuksia siitä,
keheen saa koskea, keheen ei? Entä miten on mustasukkaisuuden ja
kateuden laita? Kun ikää tulee lisää ja viattomuuden tilalle hiipii
hiljalleen uteliaisuus, voivatko vuosien työn tuloksena syntyneet
ihmissuhteet enää ikinä saavuttaa sitä puhtautta ja sinisilmäisyyttä,
josta kaikki aikoinaan alkoi? Paljon kysymyksiä, joihin en osaa
vastata.
Viimeisten vuosien aikana oman porukkani
keskuudessa ja erityisesti muutamien lähimpien naispuolisten ystävieni
välillä käsite "avoimuus" on saanut aivan uuden merkityksen.
Erityisesti seksi ja ihmissuhteet ovat aiheita, joista emme enää
häpeile puhua ja ystävät ovatkin itselleni henkilökohtaisesti se
tärkein ja pysyvin tukipilari, johon pahan paikan tullen turvautua,
purkaa tuntojaan ja ennen kaikkea, pyytää apua. Mutta silloin, kun
ongelmat koskevat jotakuta omassa kaveriporukassani vaikuttavaa
henkilöä, joudun tarkasti miettimään, kenelle voin asiasta avautua,
keheen voin luottaa ja kuka pystyy kuuntelemaan minua ilman silmien
pyörittelyä tai merkitseviä huokauksia.
Itse olen monesti
humalapäissäni tehnyt ystäväpoikieni kanssa asioita, joista en enää
seuraavana aamuna olekkaan ollut erityisen ylpeä. Kyseessä ei
kuitenkaan ole ollut mitään pusuttelua tai fritsujen tekoa mittavampaa,
joten seuraavalla viikolla asialle ollaan jo naurettu räkäisesti
tyttöjen kesken ja painettu koko juttu villaisella. Kerrasta toiseen
yksi asia on kuitenkin pysynyt samana. Kertaakaan en ole kyennyt
keskustelemaan tapahtuneesta asianomaisen pojan (kuka hän sitten
milloinkin on ollut) kanssa. Ei tekstiviestejä, ei puheluita, ei
tunteita. Ei mitään. Kaikki on aina laitettu kännin piikkiin ja
unohdettu ajan kanssa. Ja niinhän se menee, aika kultaa muistot ja
seuraavaan viikonloppuun mennessä vaivaantuneet katseet ovat kadonneet
ja poskien punoitus alkanut hiljalleen laantua. Todellisuudessa kukaan
ei kuitenkaan koskaan täysin unohda. Ja mitä pidemmälle mennään, sitä
enemmän teot alkavat vaikuttaa koko porukan käyttäytymiseen.
Itse ihailen suuresti niitä muutamia ryhmämme yksilöitä, jotka edes
jäätävässä humalassa eivät lähde mukaan ystäviensä
hellyydenosoitusyrityksiin. He ovat vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä,
jotka rakentavat ihmissuhteita myös kaveriporukkamme ulkopuolella ja
löytävät sielunkumppaneitaan täysin vieraista piireistä. Usein he ovat
myös niitä porukan parhaimmannäköisiä tyyppejä, joille käy flaksi jopa
paikallisessa ruokakaupassa, eikä heidän tämän vuoksi tarvitse hakea
hellyyttä tai erityistä huomiota ystäviltään. He saavat sitä aina
halutessaan ja ketä vain halutessaan. He ovat ystäviä ja hyviä tyyppejä
siinä missä muutkin, mutta heidän suurin ongelmansa kaveriporukan
toimivuuden kannalta on pienessä sievässä toisiinsa takertuvien
ystävysten järkkymätön ja peittelemätön halveksunta.
Kuten
tässä vaiheessa varmasti onkin jo selvää, kuulun itse niihin heikkoihin
ja säälittäviin yksilöihin, jotka sortuvat enemmän kuin usein
kaveripoikiinsa ja saavat tämän myötä myös kärsiä tulehtuneista
ihmissuhteista. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa ja
läheisimmät ystäväni pitävät käyttäytymistäni normaalina. Tekeehän
heistä osa sitä itsekin. Kaikkihan meistä kaipaavat ja tarvitsevat
hellyyttä ja kosketusta, ei siitä mihinkään päästä. Mutta nyt pelkään
kuitenkin ylittäneeni sen viimeisen rajan, jonka jälkeen paluuta
menneeseen ei todellakaan enää ole. Ikinä.
Ikävintä asiassa
on se, ettei tästä maailmankaikkeudesta löydy yksinkertaisesti yhtäkään
ihmistä, jolle voisin asiasta avautua ja puhua. Edes paras ja
pitkäaikaisin sydänystäväni ei ymmärtäisi, jos kertoisin menneen
viikonlopun tapahtumista. Enkä oikeastaan ymmärrä itsekään. Olisin
voinut koska tahansa sanoa "ei" ja jättää homman sikseen. Olisin voinut
olla kerrankin se fiksu ja tiedostava, järkevä ihminen, joka olisi
kääntänyt ajoissa kylkeään ja ruvennut nukkumaan. Mutta kun toinen
osapuoli on hommassa täysillä mukana, eikä näytä merkkejä epäröinnistä
tai häpeästä, on hirveän helppoa heittää turhat estot nurkkaan ja antaa
virran viedä. Sen suurempia ajattelematta.
Kuten arvata
saattaa, sunnuntaiaamu oli tuskainen. Tunnelma, jos sitä siksi voi
tässä tapauksessa edes kutsua, oli vaivaantunut, krapulainen ja
epätodellinen, katseita ja kommunikointia välteltiin viimeiseen asti.
Toisen osapuolen kasvot olivat kuin kiveä, niistä oli mahdotonta lukea
tämän ajatuksia tapahtuneesta. Ja vaikka lähes vuorokausi on jo
kulunut, en ole vielä itsekään osannut muodostaa yhtä ainutta järkevää
ajatusta. Kuuluuko olla häpeissään? Kuuluuko puhua asiasta? Kenelle?
Hänelle itselleen? Pitääkö tunnustaa muille ystäville? Voiko olla
iloinen? Kuuluuko olla iloinen? Saako itkeä vai pitäisikö nauraa?
Pystyykö enää koskaan katsomaan toista silmiin?
Enpä ole hetkeensä tainnut olla näin hukassa.
sunnuntai, 1. heinäkuu 2007
Kommentit