Tuossa pari päivää takaperin pääsinkin juuri sopivasti kehuskelemaan olemattomilla ihmissuhteillani sekä ihmissuhdetaidoillani ja edesmenneen viikonlopun jäljiltä olen enemmän kuin valmis jatkamaan aiheen ruotimista.

Olen monesti miettinyt, millaisia suhteita nuorten aikuisten isoissa kaveriporukoissa vallitsee. Kuka on suudellut ketäkin humalassa? Kuka on vuoronperään ollut ihastunut keheenkin ja ketkä ovat seurustelleet keskenään? Vallitseeko naisten välillä sanattomia sopimuksia siitä, keheen saa koskea, keheen ei? Entä miten on mustasukkaisuuden ja kateuden laita? Kun ikää tulee lisää ja viattomuuden tilalle hiipii hiljalleen uteliaisuus, voivatko vuosien työn tuloksena syntyneet ihmissuhteet enää ikinä saavuttaa sitä puhtautta ja sinisilmäisyyttä, josta kaikki aikoinaan alkoi? Paljon kysymyksiä, joihin en osaa vastata.

Viimeisten vuosien aikana oman porukkani keskuudessa ja erityisesti muutamien lähimpien naispuolisten ystävieni välillä käsite "avoimuus" on saanut aivan uuden merkityksen. Erityisesti seksi ja ihmissuhteet ovat aiheita, joista emme enää häpeile puhua ja ystävät ovatkin itselleni henkilökohtaisesti se tärkein ja pysyvin tukipilari, johon pahan paikan tullen turvautua, purkaa tuntojaan ja ennen kaikkea, pyytää apua. Mutta silloin, kun ongelmat koskevat jotakuta omassa kaveriporukassani vaikuttavaa henkilöä, joudun tarkasti miettimään, kenelle voin asiasta avautua, keheen voin luottaa ja kuka pystyy kuuntelemaan minua ilman silmien pyörittelyä tai merkitseviä huokauksia.

Itse olen monesti humalapäissäni tehnyt ystäväpoikieni kanssa asioita, joista en enää seuraavana aamuna olekkaan ollut erityisen ylpeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mitään pusuttelua tai fritsujen tekoa mittavampaa, joten seuraavalla viikolla asialle ollaan jo naurettu räkäisesti tyttöjen kesken ja painettu koko juttu villaisella. Kerrasta toiseen yksi asia on kuitenkin pysynyt samana. Kertaakaan en ole kyennyt keskustelemaan tapahtuneesta asianomaisen pojan (kuka hän sitten milloinkin on ollut) kanssa. Ei tekstiviestejä, ei puheluita, ei tunteita. Ei mitään. Kaikki on aina laitettu kännin piikkiin ja unohdettu ajan kanssa. Ja niinhän se menee, aika kultaa muistot ja seuraavaan viikonloppuun mennessä vaivaantuneet katseet ovat kadonneet ja poskien punoitus alkanut hiljalleen laantua. Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan koskaan täysin unohda. Ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän teot alkavat vaikuttaa koko porukan käyttäytymiseen.

Itse ihailen suuresti niitä muutamia ryhmämme yksilöitä, jotka edes jäätävässä humalassa eivät lähde mukaan ystäviensä hellyydenosoitusyrityksiin. He ovat vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä, jotka rakentavat ihmissuhteita myös kaveriporukkamme ulkopuolella ja löytävät sielunkumppaneitaan täysin vieraista piireistä. Usein he ovat myös niitä porukan parhaimmannäköisiä tyyppejä, joille käy flaksi jopa paikallisessa ruokakaupassa, eikä heidän tämän vuoksi tarvitse hakea hellyyttä tai erityistä huomiota ystäviltään. He saavat sitä aina halutessaan ja ketä vain halutessaan. He ovat ystäviä ja hyviä tyyppejä siinä missä muutkin, mutta heidän suurin ongelmansa kaveriporukan toimivuuden kannalta on pienessä sievässä toisiinsa takertuvien ystävysten järkkymätön ja peittelemätön halveksunta.

Kuten tässä vaiheessa varmasti onkin jo selvää, kuulun itse niihin heikkoihin ja säälittäviin yksilöihin, jotka sortuvat enemmän kuin usein kaveripoikiinsa ja saavat tämän myötä myös kärsiä tulehtuneista ihmissuhteista. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa ja läheisimmät ystäväni pitävät käyttäytymistäni normaalina. Tekeehän heistä osa sitä itsekin. Kaikkihan meistä kaipaavat ja tarvitsevat hellyyttä ja kosketusta, ei siitä mihinkään päästä. Mutta nyt pelkään kuitenkin ylittäneeni sen viimeisen rajan, jonka jälkeen paluuta menneeseen ei todellakaan enää ole. Ikinä.

Ikävintä asiassa on se, ettei tästä maailmankaikkeudesta löydy yksinkertaisesti yhtäkään ihmistä, jolle voisin asiasta avautua ja puhua. Edes paras ja pitkäaikaisin sydänystäväni ei ymmärtäisi, jos kertoisin menneen viikonlopun tapahtumista. Enkä oikeastaan ymmärrä itsekään. Olisin voinut koska tahansa sanoa "ei" ja jättää homman sikseen. Olisin voinut olla kerrankin se fiksu ja tiedostava, järkevä ihminen, joka olisi kääntänyt ajoissa kylkeään ja ruvennut nukkumaan. Mutta kun toinen osapuoli on hommassa täysillä mukana, eikä näytä merkkejä epäröinnistä tai häpeästä, on hirveän helppoa heittää turhat estot nurkkaan ja antaa virran viedä. Sen suurempia ajattelematta.

Kuten arvata saattaa, sunnuntaiaamu oli tuskainen. Tunnelma, jos sitä siksi voi tässä tapauksessa edes kutsua, oli vaivaantunut, krapulainen ja epätodellinen, katseita ja kommunikointia välteltiin viimeiseen asti. Toisen osapuolen kasvot olivat kuin kiveä, niistä oli mahdotonta lukea tämän ajatuksia tapahtuneesta. Ja vaikka lähes vuorokausi on jo kulunut, en ole vielä itsekään osannut muodostaa yhtä ainutta järkevää ajatusta. Kuuluuko olla häpeissään? Kuuluuko puhua asiasta? Kenelle? Hänelle itselleen? Pitääkö tunnustaa muille ystäville? Voiko olla iloinen? Kuuluuko olla iloinen? Saako itkeä vai pitäisikö nauraa? Pystyykö enää koskaan katsomaan toista silmiin?

Enpä ole hetkeensä tainnut olla näin hukassa.